Viimeinen juna on lupaus

Kello 23:52 lähtevä juna jättää kaupungin joka yö lähes tyhjäksi. Kukaan ei tarvitse sitä, ja juuri siksi sen täytyy kulkea.

Kirjoittanut Ilse Marrow · 2 minuuttia · Lue verkossa

Kaupungista lähtevä viimeinen juna lähtee kahdeksan minuuttia ennen keskiyötä, ja useimpina öinä siinä on vähemmän matkustajia kuin ovia. Olen laskenut. Eräänä lokakuisena tiistaina meitä oli kuusiin vaunuihin jakautuneena yksitoista: kaksi iltavuorosta kotiin palaavaa sairaanhoitajaa, mies sellokotelon kanssa, joka nukkui ensimmäiseltä asemalta lähtien, joukko opiskelijoita, jotka jäivät yhdessä pois sanomatta hyvästejä, ja me muut, kukin selkä menosuuntaan olevalla paikalla, katsomassa, kuinka laiturien valot sammuivat yksi toisensa jälkeen.

Minkä tahansa laskutavan mukaan 23:52:n junaa ei pitäisi olla olemassa. Bussi hoitaisi saman tehtävän kymmenesosalla kustannuksista, ja sairaanhoitajille annettu taksiseteleiden kustantaminen tulisi vielä halvemmaksi. Liikennöitsijä tietää tämän; muutaman vuoden välein konsultin raportti toteaa asian taulukossa.¹ Juna kulkee silti, ja olen alkanut ajatella, että se kulkee siksi, ettei se oikeastaan ole juna. Se on aikataulun alareunaan painettu lupaus.

Mitä viimeisellä rivillä lukee

Lue mitä tahansa aikataulua alhaalta ylöspäin, niin sen luonne muuttuu. Ylemmät sarakkeet käsittelevät kapasiteettia: kuinka monta ihmistä, kuinka usein, millä nopeudella. Viimeisessä sarakkeessa on kyse jostakin muusta. Se kertoo, kuinka myöhään voit viipyä, kuinka kauas kotoa keskustelu voi kulkea ennen kuin sen on päätyttävä. Se asettaa illan uloimman rajan.

Kun rautatieyhtiö poistaa viimeisen junavuoronsa, valittajat ovat harvoin niitä, jotka käyttivät sitä. He ovat niitä, jotka olisivat voineet käyttää sitä. Nainen, joka ei ole koskaan myöhästynyt 23:52:n junasta, suunnittelee silti illallisensa sen varaan, että tietää voivansa tarvittaessa ehtiä siihen. Kun juna viedään pois, illallinen päättyy kymmeneltä, sillä nyt on olemassa riski, ja pelkkä riski riittää.

Aikataulu on luettelo ajoista. Sen viimeisellä rivillä luetellaan, mihin kaikkeen on lupa.

Kirjoitin tuon lauseen lipun kääntöpuolelle sinä lokakuisena tiistaina, ja uskon siihen yhä, vaikka se kuulostaa paremmalta keskiyöllä kuin aamulla.

Kenelle se on tarkoitettu

Sairaanhoitajat ovat ilmeisin vastaus, ja heillä on merkitystä. Kaupunki, joka haluaa ihmisten työskentelevän öisin, on velkaa heille kotiinpaluun, joka ei riipu siitä, että joku valvoo heidän vuokseen. Mutta myös sellisti on tärkeä, samoin opiskelijat, ja niin olen minäkin tuossa junassa: ihminen, joka viipyi liian pitkään jonkin hyvän äärellä. Viimeinen juna on kaupungin tapa sanoa, että saa viipyä liian pitkään, kohtuuden rajoissa, kerran.

Muutaman aseman päässä on hetki, jolloin kuljettaja himmentää tyhjien vaunujen valoja säästääkseen sähköä, ja juna jatkaa pimeyden halki niin, että vain meidän vaunumme on valaistu, kuin talosta ulos kannettu huone. Kukaan ei puhu. Sellisti nukkuu. Se on julkisin paikka, jossa tiedän voivani olla aivan yksin.

Lupauksen hinta

En kuvittele, että talousvaliokunta hyväksyisi tämän perustelun. Lupaus on kallis juuri siksi, että siitä pidetään kiinni niinäkin öinä, jolloin sitä ei tarvita. Juuri se tekee siitä lupauksen eikä palvelua.² Sinä päivänä, kun 23:52:n juna kulkee vain ollessaan täynnä, se lakkaa olemasta viimeinen juna ja muuttuu yhdeksi junaksi lisää, joka sattuu kulkemaan myöhään.

Lasken siis matkustajat enkä kerro lukua kenellekään. Yksitoista on pieni määrä. Se on myös juuri tarpeeksi monta ihmistä täyttämään kaupungin tiedolla siitä, että kotiin pääsee.