Muistiinpanot

Sellokotelon kanssa kulkeva mies oli taas kello 23:52 lähtevässä junassa. Hän nukkui ensimmäiseltä asemalta lähtien, kuten ennenkin, toinen käsi kotelolla, aivan kuin se saattaisi lähteä ilman häntä. Olen nähnyt hänet nyt neljä kertaa, enkä koskaan hereillä, ja olen päättänyt, etten halua tietää, missä hän soittaa. Jotkut vakimatkustajat on parempi jättää sään kaltaisiksi.

Keittiön kellostani kirjoittamani esseen jälkeen lukijat lähettivät minulle omat väärässä ajassa käyvät kellonsa: ne jätättivät, edistivät ja yhdessä tapauksessa kävivät tahallaan takaperin. Yleisin heitto on viisi minuuttia. Ennätys on kaksikymmentäkaksi minuuttia, ja sitä pitää hallussaan lukija, joka sanoo, ettei ole koskaan myöhästynyt eikä koskaan tiennyt, mitä kello oli. En julkaise nimiä. Jokainen näistä kelloista on kodin salaisuus.

Aseman aulassa oleva suuri kello tekee jotakin, mitä en ollut huomannut ennen tätä kevättä: sen sekuntiviisari kiertää hieman liian nopeasti, pysähtyy sitten tasaminuutin kohdalla ja odottaa aivan liikkumatta jotakin merkkiä jostakin muualta. Sitten minuuttiviisari nytkähtää, ja kello lähtee taas käyntiin. Se pysyy ajassa olemalla hetken väärässä ja päätymällä sitten yhteisymmärrykseen. Olen keksinyt huonompiakin tapoja elää.

Yön aikana ylängöltä alas puhaltanut kylmä tuuli laski aamuksi sataman vedenpinnan kaksikymmentä senttiä alemmaksi kuin taulukko lupasi. Kalatorin vieressä olevissa vanhoissa portaissa oli vihreä juova, jota kukaan ei ollut nähnyt sitten viime talven. Toimiston ikkunassa olevan vuorovesitaulukon kulmaan oli teipattu käsin kirjoitettu lappu, jossa oli aina samat kolme sanaa. Poika kopioi niitä vihkoonsa. En pysäyttänyt häntä.

Ostin tällä viikolla käytetyn esseekokoelman kahvikupillisen hinnalla. Sen marginaaleihin on kirjoittanut kolme eri lukijaa viidenkymmenen vuoden aikana, sen perusteella mitä voi päätellä: yksi täytekynällä ja pelkkiä kysymysmerkkejä; toinen lyijykynällä, alleviivaten ja kirjoittaen ”kyllä”; ja kolmas kuulakärkikynällä, korjaillen muiden merkintöjä. Kuulakärkikynällä kirjoittava lukija on aina oikeassa, ja hänestä pidän vähiten. Kirja on parempi kaikkien kolmen ansiosta.

Torin takana oleva leipomo on sunnuntaisin kiinni. Silti varttia yli yhdeksän kadun varrella avautuu kaksi ikkunaa, ne pysyvät auki minuutin ja sulkeutuvat taas. Näin sen tapahtuvan kolmena sunnuntaina peräkkäin. Kukaan ei odottanut leipää. He odottivat kelloa, tottumuksesta, ja kun se ei soinut, he palasivat aamutoimiinsa hieman pettyneinä ja, luulen, hieman helpottuneina siitä, että viikolla oli oma muotonsa.

Keittiön laatikkoa siivotessani löysin vuoden 2009 bussiaikataulun, kahdeksaan osaan taiteltuna ja kankaanpehmeänä. Kaikki sen reitit kulkevat yhä. Yksikään niistä ei kulje samoihin aikoihin kuin ennen. Linja 14 lähti ennen seitsemän minuuttia yli tasatunnin; nyt se lähtee kaksitoista minuuttia yli. Jossain siinä välissä pidettiin kokous, kaikkien aamuista siirrettiin viisi minuuttia, eikä kukaan muista suostuneensa siihen.

Lukija, joka oli kasvanut vastarannalla, kirjoitti kertoakseen, että sumussa lautta antaa kaksi lyhyttä äänimerkkiä, ei yhtä pitkää. Kansimies vahvistaa asian. Pitkä äänimerkki kuuluu kirkkaisiin aamuihin. Olen korjannut esseen ja olen kiitollinen: mikään ei todista, että joku on lukenut loppuun asti, niin kuin huomautus.